Vaikka Paul-Anders Simman Rakas äitini -dokumentin yleisilme on tumma ja koruton, niin saamelaisen silmään saamelaisuus on läsnä koko elokuvan ajan.

Ohjaaja Paul-Anders Simma uusi, koskettava dokumentti Rakas äitini (Suomi 2020) esitettiin Ylellä torstaina 23.4.2020. Helsingin Sanomissa ilmestyi samana aamuna arvio dokumentista otsikolla Dokumentti seuraa venäläisiä orpotyttöjä etsimässä juuriaan mutta tyttöjen saamelaistausta jää harmillisen vähälle.

”DOKUMENTIN taustamateriaaleissa sen omilla ja Ylen verkkosivuilla kerrotaan, että saamelaisia on sulautettu valtaväestöön myös Venäjällä samoin kuin useita muita alkuperäiskansoja eri puolilla maailmaa.

Nyt nähtävässä versiossa se puoli Dashan ja Aljonan taustasta jää aika vähälle. Siinä kyllä mainitaan, että Dasha on unohtanut saamenkielen ja näytetään hieman elämää Luujärvellä.

Mutta katsoja melkein unohtaa tyttöjen saamelaistaustan vähän samoin kuin heille tuntuu käyneen. Olisiko iso osa sitä teemaa jäänyt pois leikattuihin vähän päälle 20 minuuttiin?

Tällaisena Rakas äitini kertoo yleisinhimillistä tarinaa tyttöjen yrityksistä päästä sovintoon menneisyytensä kanssa. Liikuttaahan sekin, ja loppuratkaisu, jossa Dasha löytää lopullisesti äitinsä, kertoo paljon ihmisten välisten siteiden voimasta.

Mutta ihan kuin kokonaisuudesta puuttuisi jotain.”

Arvioon pitää ymmärrettävästi löytää kriittistä kulmaa, mutta tässä kritiikki osuu aivan väärään asiaan.

Päinvastoin, televisiossa esitetty versio Paul-Anders Simman dokumentista on hyvin autenttinen kuvaus Venäjän puolen saamelaisten tilanteesta.

On vaikeaa tietää mitä Hesarin kriitikko Harri Römpötti odotti näkevänsä enemmän. Erilaisten eksoottisten saamelaissymbolien näkymistä? Väriloistoa, kultaa ja hopeaa? Iloluontoista tanssia ja laulua? Juurevaa leu’ddaamista? Yltäkylläistä porokulttuuria?

Nämä ovat kohtuuttomia odotuksia venäjänsaamelaiselle yhteisölle, joka on kokenut raakaa pakkoassimilaatiota. Kokonaisten yhteisöjen pakkosiirtoja rannikolta Neuvostoliiton armeijan tukikohtien alta. Henkistä väkivaltaa sisäoppilaitoksissa. Maiden menetyksiä ja raskaan teollisuuden hengenvaarallisia saasteita. Jopa yhden kokonaisen saamen kielen kuoleman.

Dokumentti hyppää yli Venäjällä virallisista yhteyksistä tutut värikkäät ja tekopirteät folklore-esitykset ja näyttää suoraan raadollisen todellisuuden, ilman mitään eksotisointia.

Jos jotain tuntuu ennakko-odotuksista poiketen puuttuvan, niin sille ovat vakavat syynsä.

Paul-Anders Simma kertoo Lapin Kansa Ságat -toimituksen haastattelussa, että orpokotiin joutuneiden saamelaistyttöjen Dašan ja Aljonan tilanne on melko tavallinen ja ikävä Venäjän puolen saamelaisten keskuudessa.

Saamelaisen silmään saamelaisuus on läsnä läpi dokumentin

Vaikka dokumentin yleisilme on tumma ja koruton, niin saamelaisen silmään saamelaisuus on läsnä koko elokuvan ajan.

Se kuuluu Dašan nuoreksi ihmiseksi hyvin syvällisissä pohdinnoissa omasta saamelaisuudesta. Se näkyy vanhoissa valokuvissa Dašasta hänen isovanhempiensa laavulla. Se huokuu luujärveläisten saamelaisnaisten käytöksestä sukulaistyttöjen tultua kylään. Se kuuluu heidän kertomuksissaan asuntoloissa kokemastaan syrjinnästä. Se välittyy tavasta, jolla suvusta puhutaan. Tärkeydestä, joka saamen kielen osaamiselle annetaan. Se välittyy betonikerrostalojen lomassa kävelevien ihmisten kaipuuna tunturiin.

Kaikesta saamelainen tunnistaa toisen saamelaisen.

Sillä juuri tällaisesta puheesta tunnistaa saamelaisen. Kulttuurin sisäisen näkemyksen, etnostressin.

”Tiedän siitä ja tunnen sen sisälläni. Mutta en tunne olevani aito saamelainen.

Jotta voisi tuntea niin, pitäisi asua siellä ja elää sitä elämää.

Yritin opetella saamea. En ymmärtänyt mitään.

En osaa lausua sitä A:ta, jonka päällä on pisteet.

Puhuin saamea, kun olin ihan pieni. Mutta en osaa sitä enää.

Se kulttuuri kiinnostaa minua.

Kävimme siellä äidin kanssa ja pidimme siitä. Etsin saamen aapista.

Opettaja kertoi minulla saamelaisista ja muista arktisista kansoista.

Hän sanoi, että saamelaiset ovat uhanalaisia ja heitä pitää suojella.

Olin ihan että oi!

Kerroin siitä kotona äidille. hän pyysi kaikki koolle.

”Daša on uhanalainen. Suojellaan häntä.””

Simma tekee arvokasta työtä

Paul-Anders Simma tekee arvokasta työtä tuomalla esille Venäjän puolen saamelaisyhteisöjen tilanteen.

Saamelaismedia ei kaikista edistysaskelista huolimatta ole pystynyt tuomaan Venäjän puolen saamelaisten elämää näkyviin esimerkiksi pohjoismaiseen saamenkieliseen tv-lähetykseen Ođđasatiin. Saamelaisessa mediamaisemassa on Venäjän saamelaisten kohdalla valkoinen läiskä.

Paul-Anders Simma sanoo Lapin Kansa Ságat -toimitukselle, että hän pääsi kuvaamaan Venäjän orpokoteja aikaisemman dokumenttinsa Olga – to my friends päähenkilön kautta.

”Olga Kirillova on kasvanut juuri siinä samassa lastenkodissa kuin Daša. Olgan elämä lastenkodissa oli hyvin traumaattinen. On harvinaista, että kuvausryhmä pääsee sisään lastenkoteihin ja sitä varten on vaikeaa saada lupia. Olgan kautta pääsimme vierailemaan siellä ensimmäistä kertaa”, Simma kertoo haastattelussa.