Kolumni on aikaisemmin ilmestynyt Kansanmusiikki-lehdessä 2/2019.

Olen lupautunut joikaajan tuuraajaksi Verta, pornoa ja propagandaa, JUMALAUTA! -ryhmän Propagandaa-konserttiin, mutta minua pelottaa, nolottaa, hävettää.

Häpeä. Kalvava häpeä. Olen saamelainen, mutta minä en osaa joikata kunnolla.

Yritän vuodesta toiseen kuunnella joikumestareitamme ja epätoivoisesti oppia joikaamaan samalla tavalla kuin he. Miksi en kuulosta samalta vaikka kuinka yritän?

Miksi minä en oikeasti osaa joikata? Miksi en löydä joikuäänenmuodostusta? Miksi en osaa värittää ääntäni samalla tavalla kuin Norjan puolen ikäiseni ”oikeat” joikaajat?

Miksi minä en osaa kuin laulaa?

Miksi on niin, että vaikka olen pienestä pitäen harrastanut musiikkia, soittanut soittimia ja läpäissyt musiikkiopiston tutkinnon toisensa perään, niin en taida oman kansani musiikkiperinnettä? Vai juuri siksikö en?

Propagandaa-konsertin konseptiin sopisi joikata joku sukulainen.

Meidän suvussamme joikuperinne on kuitenkin lähes katkennut. Isän lapsuudessa joikua vielä kuuli, mutta lestadiolaisuus kielsi saamelaisen joiun syntinä. Olen sentään pari kertaa kuullut lähisukulaisteni joikaavan – kerran veljeni häissä ja kerran joidenkin juhlien jatkoilla.

Me emme ole ainoa tällainen suku. Ylipäänsä on pieni ihme, että joikuperinne on säilynyt näihin päiviin asti.

Minua ja pikkuserkkuani Anna Näkkäläjärvi-Länsmania joiku on kiehtonut pienestä pitäen. Nuorena harrastimme kansanmusiikkia ja versioimme duona laulukirjoista löytyviä joikuja. Esiinnyimme aina Kaustista myöten. Olen ylpeä siitä, että Annan yhtye Ánnámáret Ensemble on jatkanut siitä mihin me 90-luvulla jäimme.

Anna on viime vuosina tutkinut joikuarkistoista löytyneitä sukumme joikuja. Siellä on myös edesmenneen isoisäni Iiskon joiku. En kuitenkaan pysty tarttumaan siihen, en ainakaan vielä. Iisko-vainaan joikaaminen arkistonauhan perusteella, toisen käden tietona ja huonoilla taidoilla on liian vaikeaa. Liian häpeällistä. Liian kivuliasta.

Saamelaisille perinteiden katkeamattomuus on keskeinen arvo. Perinteet ovat edelleen koko saamelaisen yhteiskunnan pohja. Perinteiden taitajia arvostetaan ja ihaillaan. On kunnia-asia osata perinteitä ja saamen kieltä, ja siirtää niitä jälkipolville.

Onneksi arkistonauhoilta löytyy kaukaisemman Amerikan-sukulaisen Tuomas Näkkäläjärven eli Tom Nakkelan joiku. Sukulaisiamme lähti 1800-luvun lopulla Alaskaan opettamaan inuiiteille poronhoitoa. Olen tutkinut tätä historiaa ja ainoana suvustamme tavannutkin Amerikan-sukulaisiamme.

Joikaan Propagandaa-konsertissa lyhyellä varoitusajalla Tom Nakkelan. Hänen joikunsa on hyvä biisi, tarttuva! (Eikä ihme, sillä Tom oli sukulaiseni Warren Nakkela -vainajan mukaan poromies henkeen ja vereen.) Treenaan takahuoneessa ja loppuillan koko VPPJ-porukka hyräilee Tomia.

Lopputulos lavalla on mielestäni kuitenkin aivan hirveä. Laulan ihan nätisti, joo, mutta en osaa joikata niin kuin arkistonauhalla. En kykene postaamaan videota esityksestäni someen.

Minua hävettää. Minua hävettää, että en osaa joikata kunnolla. Minua hävettää, että perinne on kohdallamme katkennut. Hävettää, että minun joikuääneni on pelkkää laulua. Hävettää, että on niin vaikeaa päästä takaisin sisään oman kansani musiikkiperinteeseen. Hävettää niin että sattuu.

Parin viikon päästä kuulen, että Ylioppilaskunnan Laulajat on vuosikymmeniä esittänyt joikuperinteeseen pohjautuvaa kuoroteosta ympäri maailmaa. Tuosta vaan. (Selvyyden vuoksi, kuoron YouTubessa kuultavissa oleva lopputulos kuulostaa joikuperinnettä halventavalta.)

Suomalainen kuorolainen ”joikaa” solistina (ja vielä feikkineljäntuulenlakki päässä). Tuosta vaan.

Ihan tuosta vaan.

Aiheesta muualla:

Surullista, köyhää ja nöyrää -podcast: Jakso 6. Runolaulu kuolleena ja elävänä osa 1.